Kesä tuo kärpästen lisäksi mukanaan otuksen, joka vuosittain tuntuu herättävän suuria tunteita puolin jos toisin. Esimerkkinä tästä tämänaamuinen mielipidekirjoitus. Kyseessä on tietysti suomalaisen liikenteen kaksijakoinen kummajainen, polkupyörä. Toisaalta pyörää ja pyöräilijöitä periaatteessa kunnioitetaan pyöräilyn positiivisten ympäristö- ja kansanterveysnäkökohtien vuoksi, toisaalta pyöräilijä on se liikenteen osapuoli, joka aina ajaa joko liian lujaa tai väärässä paikassa.

Ongelmien peruslähtökohtana on pyörän monimuotoisuus liikkumismuotona: on syytä erottaa satunnainen huvipyöräilijä ja työmatkapyöräilijä toisistaan, puhumattakaan pyörää harrastusvälineenä käyttävistä. Ikävä kyllä, lainsäädäntö ja liikennesuunnittelu ovat pitkälti tehty juuri tuon ensimmäisen liikkumistavan näkökulmasta. On vaikea esimerkiksi ymmärtää lainsäätäjän logiikkaa, kun jalankulkijat ja kovaa vauhtia kulkevat pyöräilijät laitetaan samalle väylälle, jossa erotteena on vain kaistaviiva tai pahimmassa tapauksessa, eli kun kyseessä on yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä, minkäänlaista jaottelua ei ole. Lisäksi samainen tieliikennelaki, ja sille alisteinen tieliikenneasetus, vielä määrää, että pyöräilijän tulee tätä kaistaa käyttää, vaikka vieressä kulkeva moottoriajoneuvoliikenne saattaisi sopia vauhtinsa puolesta pyöräilyyn paremmin. Lainsäädännöllisesti, mielipidekirjoituksessa mainittu pyöräilijä toimi siis tieliikennelain mukaisesti, vaikka yleisen turvallisuuden näkökulmasta asiasta voikin olla montaa mieltä.

Ratkaisuja ongelmaan on useita. Pyöräilyn kannalta ikävin olisi pyöräteiden nopeuden rajoittaminen niin alhaisiksi, että nykyinen kevyen liikenteen järjestelmä voimassaolevine säädöksineen toimisi turvallisesti. Nykyjärjestelmä tuntuukin olevan suunniteltu juuri hitaasti kulkevan pyöräilijän kannalta, eikä tyypillisesti huomattavasti nopeammin liikkuva työmatkapyöräilijä siihen juurikaan sovi. Pyöräilijäystävällisempi vaihtoehto olisi päivittää sekä tieliikennelaki, että pyörätieverkosto nykyajan kevytliikennevaatimukset huomioon ottavaksi. Esimerkiksi, yhdistetyt pyörätiet ja jalkakäytävät eivät suurimassa osin sovi nykypäivän ratkaisuksi ja näistä tulisi päästä pääsääntöisesti eroon. Lisäksi pyöräily tulisi tunnustaa todelliseksi vaihtoehtoiseksi liikkumismuodoksi autoilun ja julkisen liikenteen rinnalla. Pyöräkaistat olisivat eräs tällainen käytännön ratkaisu, mallia voi jokainen käydä katsomassa vaikka Kööpenhaminasta.

Nykytilanteessa toivoisin malttia kaikille liikenteen osapuolille. Ristiriitatilanteiden sattuessa syyttävää sormea ei kuitenkaan tulisi osoittaa pelkästään kevyen liikenteen eri osapuolien välillä, vaan olisi syytä myös muistaa nykyisen liikennesuunnittelun puutteet ja vaatia niihin parannusta.